Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

"Happy endings doesn't exist in this world."

Tämä osio määrää meidän kaikkien tulevaisuuden. Tänne siis kirjoitamme tarinat, jotka me ylläpitäjät (aina kun kerkeämme) tarkistamme ja annamme "palkkiot" sekä kritiikin.

Tapahtumat

Arvonnat

 

Talvi

Ilmasto Ma Ti Ke To Pe La Su
n. -20°C n. -18 °C n. -21 °C n. -15 °C n. -25 °C n. -22 °C n. -19 °C
Päivä n. -18 °C n. -15 °C n. -16 °C n. -12 °C n. -20 °C n. -18 °C n. -14 °C
Sää Tumman harmaa pilvipeite Pilvistä ja tuulista Lyhyitä lumikuuroja

 

Kylmää tuulta Lumimyrsky! Lumimyrskyn laantumista Lumisadetta

(lumi)    Sadeprosentit

3% 15% 98% 20% 100% 100% 99%
Ulkoilman myrkyllisyys    (1-5) 1 2 3 1 1 1 1

 

aequat omnis cinis..

Vieraskirja  [ Kirjoita ]

Nimi: Defia

02.03.2019 16:59
Dante | A-lohko, metsä -> metsän laita | Syksy, keskiviikko aamu

Dante heräsi hengitys huuruten. Aurinko ei ollut vielä ehtinyt nousta, joka sai miehen hieman hämilleen. Normaalisti hän heräsi vasta, kun jostain tuli valoa. Nyt sekin taas muuttuisi, sillä miehen tuntema kankeus kertoi, että tämän tulisi etsiä suojaisampi paikka nukkumiseen.
Hänen nenänsä oli aivan jäässä ja koko keho liikkui hieman tahmeasti. Hitaasti hän nousi istumaan ja jäi aloilleen tuijottamaan tyhjää, oikeastaan edes näkemättä edessään höyrystyvää hengitystä. Paljaat käsivarret ja sääret olivat pian kananlihalla, vaikkei mies tuntunutkaan huomaavan kylmää värettä, joka riepotteli hänen kehoaan. Takki, jota Dante oli käyttänyt peittona, ei tuntunut tarjoavan minkäänlaista lämpöä eikä siksi oikein sopinut niin vaatteeksi kuin peitoksikaan. Musta vaate valui laiskasti alas unisen miehen harteilta, muodostaen mytyn laudoille.
Danten herääminen muistutti hieman ikivanhaa tietokonetta, joka raksutti rauhassa käynnistyäkseen. Lopulta käyttöjärjestelmä soitti tutun sävelmänsä ja Dante alkoi vähitellen hahmottaa ympäristönsä.

Kasvojen edessä väreilevä ja kiemurteleva huuru kertoi Dantelle syyn hänen ennen aikaiseen heräämiseensä ja se sama syy myös pakottaisi hänet lähtemään tänään. Kylmä. Dante viihtyi parhaiten metsässä, mutta hänen olisi pakko lähteä kaupunkiin, jos tahtoi selvitä talvesta. Hänen kohmeinen kehonsa oli tietysti selvin merkki siitä. Hän tarvitsisi oikeat kengät nahkaisten sandaaliensa sijaan ja lämpimämpiä vaatteita. Lahkeet ja hihat niin sanotusti.
Mies kipristi varpaitaan ja irvisti niiden jäykkyydelle. Hän jatkoi varpaidensa ja koko jalkojensa heiluttelua hetken ja teki sitten saman käsille. Veren lähtiessä kunnolla liikkeelle lämpö palasi nopeasti miehen kehoon, tämän jäistä nenää lukuun ottamatta. Naamansa kylmyydestä hän ei kuitenkaan jaksanut välittää. Dante niiskaisi lähtiessään kiipeämään alas puusta.

Edellisellä viikolla riehunut myrsky oli vienyt Dantelta lähes kaikki tarvikkeet. Sen siitä sai, kun asui metsässä ilman järjestystä. Se kuitenkin tarkoitti sitä, että miehen pitäisi uudelleen kerätä kaikki tarpeellinen talvea varten. Hän toivoi löytävänsä edes osan vanhoista tarvikkeistaan lojumassa jossain, muttei luottanut siihen. Niin kauan kuin hänellä oli veitsi ja tapa tehdä tulta, hän uskoi selviävänsä. Ainakin hänen typeryydestään oli jotain hyötyä.
Dante käytti pimeän aamun etsien "kotinsa" lähistöstä yhtään mitään hyödyllistä. Saatuaan tarpeekseen mies valmistautui matkaan. Talvilevolle valmistautuvassa metsässä oli huomattavasti helpompi liikkua kuin sen kesäisessä versiossa. Puihin kurkottelevat saniaiset ja muut suuret kasvit olivat kuihtuneet ja ohikulkijaa viiltävien kasvien sijaan metsän lattiaa peittivät puista pudonneet lehdet, joita vasten piikkipuskat oli helppo huomata. Lehtien alta saattoi vielä löytää joitain ötököitä, joista Dante olikin muodostanut aamupalansa.

Lähestyessään metsän rajaa Dante seisahtui ällötyksen paistaessa hänen kasvoiltaan. Viattomana kimmeltävä lätäkkö seisoi keskellä pientä polkua. Epäluuloisena mies silmäili veden pintaa kuin se muka pystyisi nielaisemaan hänet kokonaisena. Lätäkkö oli sen verran pieni, ettei Danten tarvinnut paeta sitä pää kolmantena jalkana, mutta jopa tämä pieni lätäkkö sai miehen sykkeen kiihtymään. Varoen Dante astui pois polulta ja kiersi lätäkön rahisevassa kasvillisuudessa kahlaten. Vähän väliä mies vilkaisi kohti veden kiiluvaa pintaa kuin lätäkkö jotenkin muka voisi lähteä hänen peräänsä.
Lätäkön jäätyä taakse mies käänsi katseensa kohti metsän laitaa. Puiden oksien väistyessä tieltä kirkas kimmellys melkein sokaisi miehen. Dante räpytteli silmiään hetken ja urahti sitten tuskaisesti. Syysaurinko oli tullut ulos leikkimään edellisen päivän sateen rippeillä.
Mahdollisesti joskus aikoja sitten peltokäytössä ollut niitty, joka istui metsän ja lähimpien rakennusten välissä, oli muuttunut vetiseksi miinakentäksi. Isoja ja pieniä vesilätäköitä siellä täällä, kaikissa luonnon muodostamissa epätasaisuuksissa. Aamupäivän kirkkaus korostui heijastuessaan niiden pinnalta.
Tavanomainen ja tylsä näky kaikille muille. Painajainen Dantelle.

Olisihan hänen pitänyt tietää. Olisihan hänen pitänyt tietää, että sadetta seurasi lätäköt. Kuka tahansahan sen tiesi. Kyllähän jopa Dante sen tiesi. Hän vain ei ollut ajatellut asiaa.
Siinä hän nyt seisoi. Aikuinen mies, täristen kuin pieni lapsi. Veden pinta sai miehen ajatukset auttamatta palaamaan siihen päivään, jolloin hänen pikkuveljensä hukkui. Siihen hetkeen, kun tämän pieni keho oli jo painunut täysin veden alle ja veden pinta näytti täysin koskemattomalta. Aivan kuin mikään ei olisi häirinnyt veden rauhaa hetkeä aikaisemmin. Aivan kuin vesi ei olisi juuri riistänyt nuorta henkeä. Aivan kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan.
Dante tiesi, ettei hän voinut hukkua lätäkköön. Hän tuskin pystyisi hukkumaan lätäkköön, vaikka kuinka yrittäisi. Hän tiesi, etteivät lätäköt voineet tehdä hänelle mitään. Dante tiesi sen, mutta pelko ei antanut järjelle tilaa.

Danten olisi kuitenkin mentävä. Talvi oli tulossa ja miehen täytyi löytää vaatteita, joka ei yleensä tapahtunut hetkessä. Seuraavana aamuna lätäköt saattaisivat jo olla jäässä. Ilman kykyä ennustaa Dante ei voinut tietää olisiko tilanne pahempi vai parempi seuraavana päivänä. Siksi hänen olisi mentävä nyt.
Hengittäen äänekkäästi Dante kokosi itsensä tehtävää varten. Hän käveli metsän laitaa pitkin ja vilkuili sydän kurkussa kohti lätäköitä. Löydettyään etsimänsä hän veti syvään henkeä ja kääntyi. Ollessaan suorassa linjassa lätäköiden väliin muodostuneen kuivan kulkuväylän kanssa Dante sulki silmänsä. Sydän jyskyttäen mies ampaisi juoksuun.
Ei mikään erityisen viisas suunnitelma, mutta eipä häneltä paljoa parempaa voinut odottaakaan. Näkemättä mitään jokainen maaston epätasaisuus tuntui kuolettavalta kraatterilta, mutta Dante pysyi kuin pysyikin pystyssä. Hän juoksi lähestulkoon suoraa viivaa pitkin, mutta puolessa välissä matkaa hänen vasen jalkansa joutui kosketuksiin veden kanssa. Mies pomppasi ulvahtaen säikähtäneenä ja juoksi entistä kovempaa.
Lähes loikkien Dante saavutti toisen puolen niitystä, mutta ei edes tajunnut sitä. Juostuaan reilusti lätäköiden ohi mies vihdoin uskaltautui raottamaan silmiään. Hän katsoi ympärilleen ja tunsi suurta helpotusta lätäköiden ollessa takana. Enempää aikaa tuhlaamatta mies suuntasikin askeleensa kohti kaupunkia.
Mitä nopeammin hän löytäisi itselleen kengät, sen parempi. Eipähän enää kastuisi jalat.

Nimi: Defion

31.12.2018 21:50
Dante | A-lohko, metsä |
Syksy, maanantai ilta |

"Okei... okei... okei," mantran lailla hermostuneen oloinen mutina kaikui pimeässä metsässä. Askelten tahdissa heiluvat likaiset takut läimäisivät omistajaansa naamaan tämän kääntäessä nopeasti päätään. Mutisten ja olkansa yli vähän väliä vilkuillen nuori mies eteni ripeästi mustaksi maalatun kasvillisuuden seassa. Miehen kulku näytti erehdyttävästi siltä kuin jokin olisi hänen perässään. Mikään ei kuitenkaan seurannut miestä, jonka hänen toistetut "okeit" oikeastaan varmistivatkin. Kaikki okei, reitti selvä.

Danten pysähtyessä hiljaisuus otti häntä ympäröivän tilan haltuunsa. Jostain kaukaa kuului eläimellisiä ääniä, mutta vaikutti kuin lähellä miestä yksikään lehti ei olisi edes värähtänyt. Mies seisoi hetken täysin aloillaan, hengitystään pidellen, pimeyttä kuunnellen ja katsellen. Tuntui kuin mikään ei olisi elänyt siinä hetkessä - ympäröivän elämän paljoudesta huolimatta. Syvä henkäys ja se hetki oli ohi.
"Okei," mies totesi vielä viimeisen kerran ennen kuin jatkoi matkaansa. Tämän kotikutoisten "kenkien" reunat läpsähtelivät maata vasten lähes koomisesti, antaen ankkamaisen vaikutelman hänen hidastuneelle kävelylleen. Saapuessaan päämääräänsä Dante kyykistyi heti sammaleisen kiven viereen. Nähdessään liikettä sen pinnalla mies virnisti.

Pitkät sormet vangitsivat väliinsä tumman kuoriaisen, jonka mies sitten nosti lähempään tarkasteluun. Pimeässä sen väri oli vaikeampi nähdä, mutta Dante päätteli sen silti tutuksi lajiksi. Tyytyväisenä mies nakkasi kuoriaisen suuhunsa ja murskasi sen hampaidensa väliin. Rasahdus, jonka kuoren murtuminen aiheutti, kuulosti miehen omaan korvaan siltä kuin se olisi saattanut kuulua kauaskin. Näin ei tietenkään ollut, mutta se ei estänyt häntä vilkuilemasta epäluuloisena ympärilleen.
Dante oli aikaisemmin murskannut kiven päälle pari marjaa ja sai nyt nauttia niiden paikalle houkuttelemista herkuista. Ötökät eivät osanneet pelätä niiden yläpuolella häilyvää takkuista petoa. Dante nappasi seuraavan kuoriaisen sormiinsa ja melko huolettomasti pisti senkin suuhunsa. Purressaan sitä mies kuitenkin irvisti. Pehmeä ja limainen sisus olikin kitkerä. Hän ei turhaan alkanut sylkemään sitä ulos, vaan nieli sen pikaisesti. "Yh, haisee," mies älähti tuulettaen kieltä suunsa ulkopuolella.
Seuraavaa otusta mies sitten silmäilikin huomattavasti tarkemmin. Hän joutui pistämään pari takaisin sillä oletuksella etteivät ne välttämättä olisi hyviä, mutta löysi vielä pari hyvää jotka hän pisti tyytyväisenä poskeensa. Lopuksi mies asetti oikean kätensä kivelle ja odotti hetken. Muurahaisten polulle asetettu käsi sai pian pieniä matkalaisia. Dante nosti kätensä ja katsoi hetken kädellään liikkuvia tummia pisteitä. Sitten mies imuroi ne suuhunsa.

Ötököistä harvoin sai itsensä täyteen, mutta se ei Dantea erityisemmin haitannut. Juuri nyt hänellä ei ollut oikeastaan nälkäkään, koska karhun lailla mies oli sullonut koko päivän marjoja naamaansa. Piti kerätä energiaa varastoon vielä kun pystyi. Kohta näitä luonnon antimia ei enää saisi ja selviytyminen vaikeutuisi jälleen.
Dantekaan ei kaivannut kesäistä surinaa, mutta kyllä hän silti kaipasi ötököitä talvisin. Olivathan ne herkkua! Tai ainakin osa oli. Yhden kuoriaisen aiheuttama paha maku väreili yhä hänen kielellään. Mies viskasikin suuhunsa pari marjaa huuhdellakseen sen pois. Marjojen kirpeä ja raikas maku tekikin tehtävänsä. Siihen päälle Dante otti vielä huikan vettä ja kaivoi sitten taskustaan pienen tikun.
Tikulla Dante puhdisti hampaidensa väleistä ötökän raajoja ja muuta moskaa. Muusta hygieniasta hän huolehti hyvin huonosti, mutta hampaiden kanssa asia oli toisin. Asiat hampaankolossa veivät helposti miehen koko huomion. Hänen oli siis vaikea keskittyä mihinkään muuhun, jos tunsi jotain outoa suussaan.

Nyt hän tahtoikin keskittyä nukkumiseen. Dante tuijotti hyvän aikaa pimeään metsään varmistaakseen, että oli yksin. Ollessaan melko varma asiasta hän suuntasi suuren puun luokse. Vanhan puun runko oli paksu ja sen lehdistö tiheä. Nyt se tietysti harveni lehtien tippuessa maahan.
Dante tarrasi puuhun kiivetäkseen ylös. Vaivattomasti hän eteni tuttuja oksia pitkin ja punnersi itsensä puussa kököttävien lautojen päälle. Joskus enemmän puumajaa muistuttaneesta rakennelmasta oli jäljellä enää vain osa sen lattiana toimineista laudoista. Niitä oli kuitenkin tarpeeksi, jotta niiden päällä kykeni yhä nukkumaan. Laudat narisivat uhkaavasti miehen koko painon asettuessa niiden toiseen päähän. Uusi epäluuloinen vilkaisu aiheutti pehmeää kopinaa takkujen törmäillessä toisiinsa liikkeen voimasta. Pimeä metsä ei kuitenkaan vastannut, joten Dante jatkoi laudoille könyämistään.
Reppunsa hän asetti itsensä ja puunrungon väliin. Siinä sillä olisi pienimmät mahdollisuudet tippua tai tulla vohkituksi. Dante vain sattui olemaan sen verran syväuninen, että se olisi silti mahdollista. Miehellä ei ollut mitään ongelmia nukkua luonnossa, mutta nukahtamisen kanssa hänellä oli ongelmia. Alati viilenevä ilma ei tietenkään auttanut siinä.
Dante käänsi katseensa läheiseen oksaan, jolla roikkui vanha puvun takki. Musta vaate heilui kevyesti, eikä Dante erottanut pientä kahisevaa ääntä ympäröivien puiden suhinasta. Mies nappasi takin oksalta ja kääri sen ympärilleen. Ei kummoinen peitto, mutta parempi kuin ei mitään.

Dante ehti vain sulkea silmänsä, kun pimeydestä kajahti terävä ääni. Etäisesti pöllön huhuilua muistuttava huuto toistui pari kertaa ennen kuin Dante avasi ärtyneenä silmänsä. Mies kohottautui hieman kyljeltään ja suuntasi oman huutonsa kohti ääntä, "ole hiljaa Fredrik!"
Sama kirottu olento oli häirinnyt Dantea ennenkin. Tai niin mies ainakin kuvitteli. Hetkellisesti metsän rauhan rikkoi huutokilpailu, jolla ei olisi voittajaa. Lopulta Fredrikiksi ristitty olento lensi tiehensä ja Dante saattoi asettua takaisin kyljelleen. Tiukasti takkiin kääriytyneenä mies veti polvet lähelle kehoaan kuin yrittäen päästä mahdollisimman pieneen tilaan.
Kerällä nukkuminen auttoi pitämään miehen pitkät raajat lämpiminä. Ei se kuitenkaan kauaa auttaisi. Silmänsä jälleen sulkenut Dante saattoi aistia sen. Tällä hetkellä hän ei kuitenkaan jaksanut vaivautua tekemään asialle mitään. Uni tulisi ensin. Kunhan hän vain saisi siitä kiinni.

// Aloitus on aina vähän sitä sävyn hakemista ja tuntuu, että tähän tuli hieman liian koominen sävy... Kirjoitettu epämääräisesti pätkissä, joten ei ehkä niin sulavaa kuin haluaisin. Onnistuin nyt kuitenkin tämän vuoden puolella saamaan tämän ulos, joten jee. //

Nimi: Sombra

12.11.2018 01:06
Alina |B-lohko, kerrostalo|
Myrskuö paossa, su-yö
I

Siinä hän oli. Alina, ilmielävänä. Hän oli nojautuneena veljensä olkapäätä vasten. Hän tunsi olonsa hetkellisesti turvalliseksi. Hänen veljensä, ainoa, johon luottaa, kuka suojelisi nuorempaa siskoaan. Veljen, Antonin, käsien lihakset olivat suuret, paljon vahvemmat kuin Rosen itsensä. Niillä mies voisi vaikka kantaa siskonsa turvaan, jos sellaiselle tulisi tarvetta, niillä hän suojaisi Rosea nyt ja aina. Antonin läsnä ollessa saattoi Alina nukkua yöllä, saattoi nukkua ja tietää, että hän ei kuolisi ainakaan nukkuessaan.

Rosen silmissä oli lämpöä hohkava nuotio, joka oli hiipumassa hiillokseksi. Hän nojasi veljensä olkaan silmäluomet raskaana kiviseinäisessä vanhassa kerrostalossa, jossa oli romahtaneita sisäsiniä ja rikkinäisten ikkunoiden jättämiä lasinsiruja. Sinne ei kuitenkaan tuullut ja tuli lämmitti juuri sen verran, ettei tarvinnut täristä, kun oli toinen ihminenkin vieressä lämmittämässä. Haukotus. Muutama hidastuva silmien räpäytys ja A olisi unessa, olisi unessa…. Unessa…

.
.
.

Ja niin hänen silmänsä rävähtivät sekunnin murto-osassa auki. Alinan. Hän puisteli hieman päätään ja katsoi ilottomasti kuollutta nuotiota kerrostalon kivisellä lattialla. Naisen jänteikkään kehon läpi kulki kylmät väreet ja hän käänsi katseensa vasemmalle alaviistoon, kohtaan, josta oli juuri havahtunut unestaan, unestaan, jossa Anton oli hänen vierellään. Taisteli maailmaa vastaan yhdessä siskonsa kanssa. Siskonsa, jota ei ikinä hylkäisi.

Nuorehko Rosewood tunsi sinisten silmiensä vettyvän hiljalleen kyynelistä, jotka putoilivat hiljalleen yksinäisinä muuten aution talon kylmälle, tunteettomalle, elottomalle lattialle. Lattialle, joka oli kuten Alinan sisin. Siihen tippuvat kyyneleet aiheuttivat Alinan korvissa ja päässä valtavia kaikuvia yksinäisiä ääniä, toinen toisensa perään. Muuten oli hiljaista, oli kunnes Rosen suusta karkasi valtava huuto. Huuto, joka kaikui koko talossa. Huuto, joka kiteytti taas kerran tuskan, jota nainen kantoi mukanaan.

Ei sille mahtanut mitään. Alina oli nyt yksin tässä kaiken tappavassa maailmassa. Maailmassa, joka oli läpeensä mätä ja kurja, mutta josta lähteminen oli pelottavaa, pelottavaa antaa henkensä pois. Ei se olisi niin pelottavaa, jos olisi syy antaa se, mutta ei ole. Ei ole ketään, ketään, jonka puolesta voisi vaikka antaa henkensä, antaa sen, vaikka pelottaisi. Rosewoodilla oli ikävä muita Rosewoodeja. He olivat joskus olleet yhdessä, kaikki neljä, jonka jälkeenkin heitä oli ollut vielä kaksi, mutta nyt. Nyt kaikki oli mennyttä ja hän oli vain hän.

Ei sitä kai auttaisi enempää ajatella. Olisi pakko taas hieman ryhdistäytyä. Alina poimi nuotion rippeiden vierestä muutaman kepin ja risun, jotka hän oli kerännyt ulkopuolelta ennen yötä. Hän oli tuonut ne sisälle, jotta voisi ylläpitää tultaan tai sytyttää sen uudestaan, jos sattuisi nukahtamaan. Ne eivät olleet täysin kuivia, mutta parempia, kuin juuri kerätyt. Hän kasasi risut ja kepukat nuotion näköiseksi keoksi, jonka väleihin tunki ruohoa. Ruohoa, jota oli kerännyt samalla muiden ainesten kanssa. Ruohoa, jonka oli pinnalta kuivannut vaatteisiinsa, ja joka oli ehtinyt kuivua vanhan nuotion äärellä. Ruohoa, joka oli kuivaa ja syttyisi nyt melkoisen helposti.

Kovalla vaivalla ja yrittämisellä sai Alina tuluskiviensä avulla ähkittyä nuotion liekkeihin. Nuotion lämpö sai mustaan huppariin ja mustiin housuihin pukeutuneen naisen helpottuneeksi. Hänen päänsä alkoi taas hieman nuokkumaan. Hän oli niin väsynyt, niin uupunut. Hänen silmänsä alkoivat painua väkisin kiinni, kiinni vaikka hän taisteli vastaan. Hän ei haluaisi taas nukahtaa. Ei haluaisi, ei olisi silloin turvaa. Ei enää, ei ollut Antonia, ei ollut. Unissaan hän saattoi tuudittautua veljensä suojiin, mutta sellaista suojaa ei ollut oikeassa maailmassa.

Nukahti Rosewood taas. Nukahti taas. Hänen onnensa toki, ettei ollut vielä C-lohkossa, jonne oli matkalla. Nainen nukkui nyt istuvassa asennossa pää painettuna polviin. Nukkui, uneksi, unessaan taas hetkeksi saattoi mielensä vajota turvaan.

.
.
Turvaan.
.

//Jooh, tosiaan taas saa itseään hävetä. Tässä alkajaisiksi L Y H Y T yörustaus.

Nimi: Sono

11.11.2018 22:55
Saint | A-lohko, rehevöitynyt metsä |
sisältää: kiroilua
tilanne: syksy, perjantai-aamu



Jälleen olivat päivät vierähtäneet eteenpäin.
Harvinaista sisänsä, täällä kun ei tuntunut oikeen tapahtuvan mitään mut silti aika vaan valui jonnekin. Ajankulku hämärtyi toisinaan kokonaan, varsinkaan kun aurinkoa ei näkynyt raskaan ja tummanharmaan pilvipeiton takaa. Oli kulunut jo neljä yötä. Joka yö maa routi sen pienen hetken kunnes koitti aamu. Maa pehmeni huurrevaipasta huolimatta ja vedet sulivat jäästä. Öisin yritin nukkua hieman korkeammalla puussa sillä alempana maan kamaralla oli paljon kylmempää. Mitään luksusta se ei ollut, helppoa varsinkaan. Yhtenäkin yönä mä muistan vain sen kuinka käänsin huolettomasti kylkeä ja putosin saman tien maahan. Venäytin vasemman käteni. Onneksi vain sen, enkä kovin pahasti sillä pudotuskaan ei ollut niin korkea. Muuten olisin käsipuolena joutunut keräämään tarvikkeita talvea varten eikä siitä olis tullut yhtään mitään.

Päivisin olin kerännyt lisää kuivia risuja ja oksia sillä ne olisivat pian jään ja lumen peitossa. Jos vain suinkin pystyin, kaivelin tuosta vielä suhteellisen pehmeästä maasta juurenpätkiä, jotka olin todennut syötäviksi. Pian se olisi kuitenkin turhaa. Tiesin, että talvi tuli nopeaa vauhtia. Aistin sen ilmasta. Maan mehevä, syksyinen tuoksu oli hälvennyt. Maahan pudonneista lehdistä ei enää noussut maatuvaa aromia. Suurin osa metsässä elävistä otuksista sekä muista luontokappaleista oli hiljentynyt. Se mua ehkä kaikkein eniten huolestutti. Nekin tiesivät, että talvi tulisi olemaan ankara.


Tuijotin hetken, ehkä tovinkin vain kaukaisuuteen. Missään ei näkynyt ketään. Vain lehtensä pudottaneita puita ja ankean värinen maa. Eloton ja hedelmätön. Kaukaisuudessa siinti siniharmaan taivaan raja. Korkealla puiden yläpuolella oli tummia pilviä. Miten puuduttava näky. Vaikka oli rauhallista ja hiljaista mutta siitä huolimatta kurkkua ahdisti. En tuntenut oloani turvalliseksi tässä metsässä. Missään ei enää kasvanut mitään, joten ainoaksi vaihtoehdoksi jäi lintujen munat tai kalat, sienetkin jos niitä van löytyi. Olin luvannu itelleni etten söisi muuta lihaa. Mielensä menettäneiden ja mutatoituineiden eläinten liha oli sitkeää ja kuivaa, ja nimenomaan parhaimmillaan. Pahimmillaan se oli eltaantunutta, hapanta, tihkuvaa ja harmaata. Olin epätietoisena erehtynyt joskus jopa maistamaankin sellaista. Onneksi vain vähän sillä sen jälkeen ei olis tarvinnut enää koskaan miettiä mitä söisi. Yhtä hyvin olisin voinut kaivaa itselleni hautakuopan. Miten mä olisin pärjännyt talven yli jos hädin tuskin pärjäsin edes nyt? Se johtui puhtaasti siitäkin, ettei mulla ollut tarpeeksi varusteita. Vain sytkäri ja huopa. Vähän vettä... ja reppu. Kasa risuja ja oksia ja mitättömiä juuria syötäväksi. Siinäpä se, eikä mitään muuta.

Vilkaisin vielä taakseni ja huomasin sumun langenneen metsikköön. Ilma alkoi tiivistymään ja näkyvyys oli melko huono. Ajattelin, että olisi parasta lähteä vielä kun näin eteeni. Tänne on turha jäädä. Metsiköstä en löytäis niitä tarvikkeita, joiden avulla saattaisin pärjätä tulevan talven yli. ''Eiköhän mul oo nyt kaikki mukana...'' ajattelin ääneen, ääni käheytyneenä ja tummana peittyen takin liepeeseen samalla kun olin tunnustelevinani selkäreppua. Sen enempää ees miettimättä, lähdin kävelemään poispäin tutulta metsäaukiolta kohti kaupunkia.



| A-lohko, rehevöitynyt metsä → raunioita, metsän ja kaupungin raja |
tilanne: perjantai, päivä


Kosketin rintakehälläni lepäävää ristiä, jonka kultainen pinta oli jo himmentynyt ajan saatossa. Ristin kärjet olivat terävät. Ne piikittelivät sormenpäätä ja peukaloa, ja mä pidin siitä kuinka ihoa kihelmöi. Huulet alkoivat rohtua sillä ilma oli ollu kuivaa ja idästä puhalsi viileä tuuli. Nostin tummaa, karheavillaista huivia enemmän suun eteen jotteivat nämä ahavoituisi. Olin matkalla kohti pohjoista, ainakin omasta mielestäni, mitä nyt osasin hieman suunnistaa syystuulen ja valon määrän mukaan. Sieltä löytyis takuuvarmasti jonkinlaisia rakennuksia tai entisiä asutuksia, joihin majoittua aina siksi aikaa kunnes löytyisi jotakin parempaa - tai kunnes olisi pakko häipyä. Mielummin menin kaikenlaisten aggressiivisten otusten ehdoilla sillä mulla ei ollut minkäänlaisia tuliaseita, ei teriä, ei edes helvetti pienen pientä linkkaria, jolla olis voinu puhkoa päin näköä. Aina pystyi toki hieman improvisoimaan... mutta sitäkin varten mä tarvitsisin edes jonkinlaisen terävän esineen, jolla vuolla tai teroittaa.

Siinä kävellessäni, huomasin kaukana jotakin muuta kuin loputonta, lohdutonta lehtoa. Entinen rakennus, nyt jo raunioina, joka luultavimmin oli ollut jonkinlainen pieni huvila tai kartano. Kivielementit olivat rappeutuneet ja vain korkeimmat pilarit olivat pystyssä. Saatoin suinkin hahmottaa jonkinlaisen huoneen tai neliseinäisen tilan, joka tarjoais katon pään päälle ensi yöksi. Pieni helpottunut huokaus pääsi vapaaksi keuhkoista, höyrystäen ilman edessäni ja lähdin saman tien harppomaan uudella sisulla kohti raunioita.


Tumma olio istui etukumarassa surkean näköisen lehtipuun oksalla. Se nuokkui ja levitti hieman harallaan olevia siipiään, aivan kuin se olisi kottanut saada niistä jotakin irti. Olennolla oli suhteellisen pitkä nokka, jonka alaosa oli vioittunut niin pahasti että se roikkui puoliksi irrallaan. Silmät tuijottivat tyhjinä eteenpäin mutta se tuntui kuuntelevan jokaikistä ääntä mikä raunioilta kuului. Istuin kivisen muurin päällä, toinen jalka muurilla leväten, ja tuijotin tätä lintupukuista olentoa yrmeänä takaisin. En pitänyt siitä miltä se näytti. En pitänyt erityisesti siitäkään, kuinka se tuijotti mua takaisin. Tuntui siltä, että jos mun silmä nyt välttäis, se syöksyis saman tien kohti ja nokkisi multa silmät päästä. Se näytti nälkäseltä. Söin aiemmin loimuttamaani voikukanjuurta, joka oli mehevöityny yllättävän pehmeäksi. Olin käärinyt sen puhtaan, maahan pudonneen lehden sisään, jossa se säilyi ihan hyvin. Jätin pienen pätkän juurta syömättä, josta olin irroittanut lehdet. Ehkäpä se olio tykkäis tästä naatin pätkästä. Mulkaisin vilaukselta oliota, viskasin naatin läheiseen pöpelikköön ja jäin odottamaan kiinnostuisiko otus ruokinnasta. Tämä tuijotti vain takaisin, nokan alaosa roikkuen inhottavan näköisesti pois sijoiltaan ja rupesi hetkeksi pitämään kummallista kurnuttavaa raakkumista, vain melko vaimeaa sellaista.
''Hmh... sama se, syö tai ole syömättä'' jupisin hiljaa ihmeissäni ja nousin ylös muurilta. Ajattelin että olisin hetken tutkinut raunioita ennen kuin asettuisin taloksi siltä varalta jos täällä oli muita ihmisiä tai pimeässä lymyileviä olentoja.

Maa oli kosteaa ja tiivistä saappaiden alla. Kurkistin sisään huoneeseen, joka oli vajonnut hieman maanpinnan alapuolelle. Seinät olivat kiviharkkoja, osittain rapattu. Muualle pälyillessäni huomasin jopa muutaman graffitia muistuttavan muraalin pilkistävän rakennelman päädystä, jota ei suojannut minkäänlainen katto. Ainoastaan kahdeksan pilarin päällä lepäsi korkea harjakatto, joka sekin oli kiveä ja rapattu. Tutkin katseellani niitä kaikkia yksityiskohtia, joita tässä vanhassa rakennelmassa oli. Arkkitehtuuri viittasi etäisesti kansallisromantiikkaan mutta se saattoi olla myös klassismia. Huvittava käänne koko tyylisuuntauksessa oli kuitenkin se että metsän rehevöityminen sai rauniot näyttämään orgaaniselta, vihreää arkkitehuuria edustavalta rakennukselta. Patsaita ei näkynyt missään, ei ees seiniin kaiverrettuja reliiffejä, kameeita tai muitakaan upotuksia.

Totesin siinä itsekseni ettei vaaraa nähtävästi ollut, joten astuin varovaisesti huoneen sisään. Siihen oli vain yksi oviaukko, mutta yllätyksekseni huone jatkuikin vielä sivummalle, joka johti toiseen huoneeseen. Molemmissa laatikkomaisisssa ja neliön muotoisissa kopeissa oli kummassakin pienet ikkuna-aukot, joista mahtuisin kulkemaan läpi jo oviaukko tukkeutuisi. Koskettelin seiniä sormenpäilläni ja tutkin kattorakennetta että tämä olisi varmasti kestävä. Vesi ei vuotanut mistään eikä valo kajastanut sisälle muualta kuin isoimmista aukoista. Jos halusin nukkua mukavasti, täytyi mun lähteä keräämään pehkuja itelleni - eli heinää, kaislaa, pehmeitä risuja tai havuja kuten pihtaa, sillä kuusenoksat vaan pistelisivät ikävästi. Valoa voisin saada tekemällä soihdun. Täytyisi löytää käpyjä tai pihkaa, parhaassa tapauksessa osmankäämiä, heinää tai mahdollisesti ohutta tuohta eli kaarnaa ja keppi, johonka sitoa tai painella nämä kiinni. Näitä täytyisi tehdä muutama, riippuen siitä mitä materiaaleja ulkoa löytyisi. Laskin repun alas maahan, venyttelin hetken ja avasin takin kokonaan auki sillä tän kanssa mulla tulis vain kuuma. Pyöriteltyäni ajatuksia ja ideoita soihdusta ja pehkuista mielessäni, olin melko vakuuttunut siitä että olisin enempi turvassa täällä kuin ulkona metsässä. Onnekseni olin sen verran herkkäuninenkin että saatoin herätä pienimpäänkin rapisteluun joten saatoin pystyä pelastautumaan viime hetkellä. En vaan välttämättä yhtä tehokkaasti, en ilman aseita tai kättä pidempää.

''Onhan täältä jotain löydyttävä'', sanoin hiljaa ääneen ja huomasin äänessäni matalan soinnun. Ääni oli painoksissa kaiken hiljaiselon jälkeen eikä ihmekään. Ei ollut ketään, jolle puhua. Paitsi se uusi 'lemmikki' ulkona puussa. Toivottavasti se oli jo lentänyt pois. Vaikken mielelläni puhunut pahaa asioista, oli se omassa ''komeudessaan'' hirveän näköinen ja julma ilmestys. Hieroin niskaani ja huokaisin. Ei auttanut kuin lähteä etsimään tarpeita. Laskin käteni vaaleille, harmahtaville hiuksille samalla kun tuijotin ulos ikkuna-aukosta, uuden pienen yksiökopin sisältä. Toivoin, että onni olisi yhä myötä eikä mikäänn tai kukaan yllättäisi mua ensi yönä.



//1,241 sanaa tuli tähän, hitusen pidempään rooliin. Aattelin, että mielummin jätän tämän nyt tähän ja jatkan siitä kun ollaan keruumatkalla lähiympäristössä.

// Juuretkin on nyt syöty, eli ne varmaan poistuu repusta. Täytyy koittaa saada hankituksi jonkinlainen teräase tai veitsi, kirveskin, jolla voi tehdä enemmän kuin omilla pienillä käsillään.

Vastaus:

Hyvä hyvä Sono!! Taas ihanaa tekstiä ja uppouduin mukavasti lukemaan tätä(kin) tekstiä. Kirjoitat sujuvasti ja tarinaan pystyy hyvin eläytymään.

Pisteitä haluaisin antaa noin 100, mutta valitettavasti se ei ole idea, joten 14 on pistesummasi tästä. Rahaa talven varalle saat tässä vaiheessa 6$.

ps. Pahoittelut erittäin paljon odotuksesta ja odotusbonuksena saat vielä 3$, koska etenkin talven alussa olisi ollut hyvä saada rahat jo aiemmin, ja siitä olisi saattanut saada lisää aihetta kirjoittaa. Eli heitän tilillesi yhteensä 9$ ^^

Aequat omnis cinis
-Sombra

Nimi: Sono

29.10.2018 22:53
Saint | A-lohko, rehevöitynyt metsä | sisältää: kiroilua |
tilanne: syksy, maanantai-ilta → tiistai-yö |



Ilmaa tukki raskas haju. Heikosti palava paju savutti minkä kerkesi, ja vaikka kuinka yritin sytyttää pientä nuotionalkua, eivät kosteat risut ottaneet asiakseen että olisivat vieneet kytemistä tuon pidemmälle. Olin vetäytynyt hieman syrjempään pienen metsän siimekseen mutta kuitenkin tarpeeksi avaraan kohtaan, jossa mitkään luonnon oikut eivät pääsisi heti ensi kättelyssä yllättämään.

''Vitut, nyt--'' hengähdin raskaasti ääneen ja laskin sytkärin maahan, vieden kynsikkäissä olevat sormeni suuni lähettyville. Näpit olivat olleet jo mukavan tovin kohmeessa kun olin yrittänyt järjestää itelleni edes hieman valoa pimenevään iltaan mutta tästä ei näyttänyt tulevan lasta eikä sanonko mitä. Vedin syvään henkeä ja pahoittelin itselleni kielenkäyttöäni. Puhaltelin lämmintä ilmaa sormenpäihini mutten työntänyt näitä suuhuni. Tyhmempikin tajuaa, että näiltä laitamilta voi saada jotain eksoottisempaa riesakseen kuin pelkän myyräkuumeen tai lenssun.

Kurtistin otsaani ja jäin etukumarassa kyykkimään risujen eteen, tuijottaen pieniä hiipuvia kipinöitä. Turhaan mä näitä märkiä risuja yritän, pitäis löytää jotain kuivempaa, ajattelin ja turvauduin syvemmälle mustan paksun päällystakin sisään ja pälyilin hetken silmilläni kauemmas. Oli hiljasta. Ei siis ainuttakaan pihahdusta, ei ristin sielua missään. Aika ajoin kuului jossain kaukaisuudessa omituista raakkumista, jota jäin pidemmäksikin aikaa kuulostelemaan sillä se kuulosti aina samalta: kuolemaansa raakkuva naakka.

Olin jo hieman aikaisemmin löytänyt sopivan yöpymispaikan suuremman puun lähettyviltä, jonka oksille oli yllättävän helppo päästä myös kiipeämään sillä ne kasvoivat metriä alempana kuin normaalisti - varsinkin jos yön aikana joku tai jokin nyt sattuis yllättämään. Paksu, lämmin villasekoitehuopa, jonka olin saanut kyhäiltyä aina erinäisistä kangaspaloista lämmitti koko ajan vain paremmin ja paremmin, varsinkin kun sain tämän Kosteutta tämä ei koommin pitänyt mutta oli se tyhjää parempi, hitto vie. Syksy oli kostea, päivät yllättävän lämpimiä kunnes yö koitti. Tajuttomat pakkaset, jotka saivat maan huurtumaan ja polttamaan kasvillisuutta koko ajan vain nopeammin, tai pintaveden jäätymään yön ajaksi. Tyven lomassa oli uoma, kuoppamainen syvennus, jonne vettä olikin jo vähän kerääntynyt. Tämä saattoi kohmettua tulevana yönä. Siksi oli varottava missä kohtaa maata nukkuisi, sillä halla kerääntyi aina matalempiin kohtiin maastossa.

Katselin käsissäni olevaa sytytintä. Jaksaisinko vielä etsiä kuiviketta, jonka avulla pajut saisi sytytettyä? Vaeltelin hitain askelin ja mahdollisimman ääneti etten vain herättäisi liikaa huomiota. Tuntui siltä kuin metsä tuijotti selän takana. Sieltä täältä nostelin kuivunutta kaarnaa, risuja sekä maahan pudonneita lehtiä, joihin sade ei ollut ehtinyt vielä iskeä. En ollut vaivautunut rakentamaan itselleni sateensuojaa sillä päivä oli ollut toistaiseksi selkeämpi mitä yleensä. Ruokaakaan en ollut löytänyt, en ainakaan ruhtinaallista määrää, mitä nyt muutaman paksun voikukan ja maitohorsman paalujuuren, joita paistamalla sai itselleen ihan syötävääkin tavaraa. Jos minulla olisi ollut kattila, olisin voinut uuttaa näistä hauduketta, jota juoda ja pitää mieli rauhoitettuna. Ehkäpä sitä sellaisen vielä jostain löytäisi. Voikukat olivat mehevämpiä juuristaan mutaatioiden myötä, maitohorsmat taas huokoisempia ja makeampia. Kasvien tutkiminen oli onneksi jonkin verran maksanut vaivaansa takaisin sillä luonnonkasvien tunteminen ja niiden käyttäminen hätäravintona olivat tällaisina aikoina valttikortteja selviytymisessä.

''Noni, jos se nyt lähtis syttymää...'' mumisin hiljaa ja aseteltuani kuivikkeet pajurisujen väleihin, ristin sormet mielessäni ja toivoin että saisin luotua itselleni valoa pimeään. Painelin sytkäriä ja annoin liekin loimutella kuivia lehtiä. Ne olivat paksuja ja kestivät palaa pidempään kuin pidemmät lehdet, onneksi. Puhaltelin varovaisesti tekemiäni syttymiä ja näin kuinka liekit levittäytyivät iloisesti pajujen ympärille, kietoen nämä alleensa. ''Hah... no nyt...'' hengähdin ja pieni hymy kiipi hieman rohtuneille huulilleni. Tällaisina aikoina olin tyytyväinen sinnikkyyteeni sillä loppujen lopuksi, vaikka kuinka loppu olisikin, voittaisin tilanteen puolelleni. Jäin odottelemaan hiljaa nuotion tulen kohoamista sillä lämpö teki niin pirun hyvää, aivan kuin sitä ei olisi ikinä kokenut tulen viettelevää kuumotusta ihollaan.

Vedin huovan esiin repun etualalla olevasta verkkopussista ja asettelin tämän osittain alleni ja osittain jaloilleni. Reppu lepäsi maassa vierelläni. Samalla kun kyhäilin itselleni 'grillitikkua' ylimääräisistä risuista, kuulostelin ympäriltäni kantautuvia ääniä ja yritin pysyä mahdollisimman valppaana. Vaikka tiesinkin, että mitä tahansa voisi tapahtua seuraavaksi, luotin pitkälti intuitiooni. Rehellisesti sanottuna, en ollut nyt sillä tuulella että olisin hätyytellyt luotani maanisia mutanttihyönteisiä tai häiriintyneitä jyrsijöitä. Jos nyt saisi nauttia edes hetken lämmöstä ja muutamasta maasta riivitystä rikkaruohon juuresta. Se ei ollut mielestäni liikaa pyydetty.

Yksin ollessaan sitä ei tajuakaan kuinka vähän tulee puhuttua. Huomaan kuinka saatan jutella toisinaan itselleni mutten vaivaudu tähänkään kovin usein. En ollut hetkeen päässyt vaihtaman sanoja toisten kanssa. En ollut hetkeen päässyt edes näkemään ketään.



// 675 sanaa | vähän tällaista 'lämmittelyä' (ei ollut pun intented) tähän omaan roolimiseen... voi olla että sitä lähetään tutkimaan noita alueita vähän sieltä sun täältä, koitetaan tosiaan kerätä varusteita talven varalle ettei olla puilla paljailla. Jännä nähdä mihinkä suuntaan tästä pikkuhiljaa lähetään.

// ja tosiaan, voi olla että rupean enempikin tekemään kuvia, varsinkin erinäisten tilanteiden rinnalle, lisäämään ehkä vähän tunnelmaa.

Vastaus:

Jee, ensimmäinen rooli! Tää on tosi iso askel tälle pelille, kiitos että otit sen Sono! ^^
Хорошон и спасйбо Соно!

Mutta tosiaan, laadukasta tekstiä ja annan enemmän kuin mielelläni hyvää palautetta tästä. Hyvää kuvailua ja mukaansa ottava tekstin pätkä. Jatka samaan malliin.

Yksi kohta tosin pisti hieman silmään: "Paksu, lämmin villasekoitehuopa, jonka olin saanut kyhäiltyä aina erinäisistä kangaspaloista lämmitti koko ajan vain paremmin ja paremmin, varsinkin kun sain tämän Kosteutta tämä ei koommin pitänyt mutta oli se tyhjää parempi, hitto vie." Varmaan jokin vahinko sattunut? Ei se haittaa sen kummemmin, mutta kannattaa aina hieman varoa tälläisia, ne saattavat hämmentää hieman tekstin keskellä.

Pisteitä annan tästä tekstistä 7. Rahaa tilille napsahtaa tästä 3$

Aequat omnis cinis.
-Sombra

Ps. Pistytys ja rahan saamisen suhde jne saattaa vielä muuttua tässä matkan varrella, kun päästään vähän enemmän mukaan tähän peliin.

©2019 Nekropolis - suntuubi.com